Maanantai, 11.8.14 Käännöspisteeseen...

Taas liikenteeseen ja nyt jo melkein ennen ylösnousua; ennen yhdeksää. Tänäänkään ei olisi kuin yksi sulku alaspäin (eikä yhtään ylös!); kilometrejäkään ei olisi enää kuin 36. Jätimme siis Tulln’in keikkuvan laiturinpään ja suunnistimme viimeiselle osuudelle kohti Wieniä.

Pian näimme harvinaisen näyn Tonavalla: vastaamme tuli purjevene, joka purjehti; ja vielä  vastaiseen.

Se siis kryssi käyttäen koko joen leveyden hyväkseen. Takaa lähestynyt Tui-hotellilaiva soitti torvea kerran, kun vene oli kääntynyt suoraan sen eteen. Sujuvasti purkkari onneksi kääntyi takaisin rantaan päin ja hotellilaiva saattoi jatkaa omaa reittiään eteenpäin.

Viimeinen sulku alas Tonavalla kesällä 14...

Alas menomatkamme viimeiselle, Greifenstein sululle (km 1949, 14 m), saavuimme kaasu pohjassa viimeisen kilometrin matkan ja ennätimme sulutukseen matkustajalaivan ja kolmen huviveneen kanssa yhdessä. Sululla varoitettiin voimakkaasta virrasta km 2005-2035, ilmaisesti johtuu joen mataluudesta. Tuon virran kovenemisen olimme kyllä todella huomanneetkin.

Ennen puoltapäivää olimme jo Wienin kaupungin alueella, emmekä kääntyneet Nussdorfin sululle, joka olisi vienyt kanaaliin. Kuvasin ensimmäisen suuren, kirkolta näyttävän rakennuksen, joka joelle näkyi, enkä vieläkään tiedä, mikä se on.

Otimme kiinni Marina Wienin anmeldungstegiin eli ilmoittautumislaituriin pian puolenpäivän jälkeen ja minä menin kyselemään, minne voisimme rantautua. Satamakapteeni kauhisteli ensin ruudullaan näkyvää venettämme ja näytti sitten minulle kuvaruudulta paikan, johon neuvoi ajamaan. Menin takaisin veneelle ja kun Kapu lähti liikkeelle, sotkin minä kiinnitysköyden niin pahasti, että minun oli laskettava se käsistäni ja heitettävä laiturille. Satamakahvilassa istuvat ihmiset katselivat kiinnostuneina irrottautumismenoamme. Sinne jäi hyvä köysi sotkuineen...

Kapu ajoi SeijMerin Wienin marinan Westhafeniin ja totesimme pian, että veneemme ei turvallisesti mahdu osoitettuun paikkaan. Palasimme siis takaisin ilmoittautumislaituriin ja ensin minä keräsin jättämäni kiinnitysköyden takaisin veneeseen. Sitten marssin satamakonttoriin ilmoittamaan hafenmeisterille, että emme mahtuneet hänen osoittamaansa paikkaan. Hän ihmetteli moista ja soitti sitten jonnekin. Minulle hän kertoi ”marineerojen” siirtävän paikalla olevaa suurta venettä eteenpäin, joten kyllä pian mahtuisimme siihen paikkaan.
Kapu ajoi veneen uudestaan Westahafeniin ja siellä oli kaksi ”marineeroa” vastaanottamassa meitä. Eivät he olleet siirtäneet sitä suurta venettä minnekään, vaan nyt on heidän vastuullaan se, että SeijMerin keulan ylittävä maston osa on turhan lähellä toisen veneen peräpeittoa…

Kävimme vielä läheisessä Stadion-ostoskeskuksessa ruokakauppaostoksilla ja muutoin lepäsimme kuuman päivän rasitteista. Lämpötila oli taas 30 asteessa, vaikka ilma oli osittain pilvinen...