Sunnuntai 27.7.14, korkeimmalla kohdalla ja sitten alas...

 Jätimme satamamaksun 6 yöstä kirjekuoressa 1. Motoryachtclub Nürnbergin klubin kirjelaatikkoon ja lähdimme matkaan jo klo 7. Neljän kilometrin ajon jälkeen tulimme Nürnbergin sululle (km 69), jonka 9,4 metrisen nousun selvitimme Ursula-Klaus-jokilaivan mukana.

Aikaa tähän kului vajaa varttitunti, joten matka jatkui taas klo 7.55.

 Ajoimme tietenkin hiljakseen U-K-laivan perässä, koska siten varmistimme pääsyn ilman odottelua sulutukseen. Jo neljän kilometrin päässä olikin seuraava sulku, (Eibach km 73, 19,5 m), jonka sulutukseen aikaa meni jo reilu 20 minuuttia. Aika korkea sulku nousta, kun vesi tuli sulkuun sivuilta ja aiheutti pyörteitä. Tämä oli ensimmäinen sulku, jossa oli kelluva pollari, joka huomattavasti helpotti veneen hallintaa. Aiemmin matalammissa suluissa oli vain tikkaat, joissa kiinnitysköyttä siirrettiin ylös veneen nousun tahdissa.

Leerstettenin sululle (km 84, 24,7 m) ajeltiin hiljalleen ja sulkukammion täyttö kesti puolisen tuntia. Oli aikamoinen tunne olla syvän kuilun pohjalla, josta onneksi oli toivo ylöspäin.

Perässäajelu jatkui ja puolenpäivän aikaan saavutimme Eckersmühlen sulun (km 95, 24,7 m). Matkanteko oli hidasta, joten kaikki pyöräilijät ajoivat ohitsemme. Molemmin puolin kanavaa kulkee autotie suuren osan matkaa, samoin kevyenliikenteen väylä, jossa on paljon pyöräilijöitä. Eräs isä oli juoksulenkillä pyöräilevän pikkupoikansa kanssa. He olivat kulkeneet rinnallamme jo muutaman kilometrin matkan ja nyt istuivat lepäämään sulkuvallille ja vilkuttivatkin meille.

Reilun puolen tunnun kuluttua olimme taas neljännes sataa metriä ylempänä ja matka jatkui seuraavalle sululle (Hilpoltstein, km 99, 24,5 m). Tästäkin korkeasta sulusta olimme valmiit jatkamaan puolen tunnin nousun jälkeen.

Muutaman kilometrin ajon jälkeen ohitimme Eurooppalaisen vedenjakajan, jonka tunnistimme kanavan molemmilla puolilla näkyvästä betoniseinämästä (km 102,5). Kello oli silloin kaksi iltapäivällä. Hetkeä aiemmin olimme alittaneet A9-valtatien sillan, jota myöten olimme ajelleet Münchenin reissullamme edellispäivänä.

Kilometrillä 115,5 on Bachhausenin sulku. Sen 17 metri sulutus olikin yllätykseksemme alaspäin. Ohitimme siis tällä sululla matkamme korkeimman kohdan, 406 metriä merenpinnan yläpuolella. Tästä ei olisi muuta suuntaa kuin alas ja niin meistä tuli ”talfarer”, emme enää ajaneet ”zu berg”.

Alaspäin sulutus oli nopeaa ja rauhallista, varsinkin kun käytössä oli uiva pollari; melkein haluaisin aina mennä vain alaspäin…

Viiden kilometrin päässä sulusta, juuri ennen seuraavaa sulkua, oli Berchingin venesatama. Se oli meille kuitenkin liian matala, joten jatkoimme matkaa. Berching-Nord –maantiesillan (km 120,3) alla oli hyvän näköinen rantamuuri ja siihen otimme kiinni SeijMerin. Kello oli silloin jo viisi ja olimme ajaneet 10 tuntia, suluttaneet 6 kertaa ja tehneet matkaa 55 km. Oli siis aika pysähtyä.

Syötyämme loppui sade, jota oli ollut muutaman tunnin ajan ja rantautuessamme sillan alle suojaan. Lähdimme kävelylle muurin suojaamaan pikkukaupunkiin. Siellä korjattiin juuri torilta viikonlopun juhlien jälkiä pois; totesimme vain, että myöhästyimme muutamalla tunnilla…

Kaupunkia ympäröi täydellinen muuri. jota oli rakennettu jo 1350-luvulla, aika nähtävyys siis.

Kierroksen jälkeen vetäydyimme ansaittuun lepoon, jota ei häirinnyt muu kuin liian lujaa ajavien hotellilaivojen aiheuttaman aallokon keinunta.

Tämä hotellilaiva/risteilyalus ei aiheuttanut suurta aaltoa, vaan ajoi maltillisesti SeijMerin ohi...